Koiran Silmäluomet Turvonneet
No mutta justiinhan sanoit että teen liian vähän kotitöitä.. No siitä sitten alkaa sellaiset lillukanvarret, että varsinainen järkevä keskustelu sabotoituu, ja jään aina alakynteen sekä syylliseksi kaikkeen. Mikä saa ihana ja kivan ihmisen muuttumaan tämmöiseksi. Pitkän ja tähän asti suht helpon yhteiselon jälkeen. Onko tämä jotain nuoruuden kaipuuta, itsetuntohäiriötä, vai mitä. Meneekö tämmöinen ohi, vai pitääkö ottaa ero, kun on erosta puhunut. En haluaisi tehdä hätäisiä ratkaisuja, koska päänupissa on vaimolla jotain vialla, hänellä menee jotenkin lujaa, kuvittelee itsestään aivan liikoja. Liihottaa siellä täällä, sosiaalisena ihmisenä tapailee koko ajan vanhoja ja uusia kavereitaan. Ei ikävöi välillä edes lapsia, vaan on kiinnostunut omista jutuistaan. Täysi muutos kivasta ihmisestä, tunnekylmäksi minäminä ihmiseksi. Syyllisti siitäkin minua. Mikä avuksi, ero?
Koiran silmäluomi turvonnut
Yllättäen Torpasta on tullut kuitenkin mitä suloisin ja lempein pikkupoju, eikä aikaisesta vieroituksesta näytä aiheutuneen harmia ainakaan vielä. Coco ja Thor taas ovat parhaimmat ystävykset nykyisin. Coco & Thor Thor & Ukko Tänään siskoni näytti minulle kameran välityksellä Ukon, joka onnekseen asustelee tällä hetkellä koiratarhan sijaan kotihoidossa. Koira oli ihana! Se näytti todella lempeältä ja tuli hyvin toimeen Thorin kanssa. Hetken jo pohdimme, että kuka koiran voisi ottaa, mutta ainakaan minulla ei siihen valitettavasti ole mahdollisuutta. Toivottavasti Ukko löytää jostain hyvän kodin, sillä jokainen tarhan koirista ansaitsisi itselleen uuden mahdollisuuden. Jos Ukon adoptio kiinnostaa, niin lisää tietoa on luettavissa Espanjan koirat -sivustolla. t. Enni
Samoin kotityöt, lasten kanssa läsnäolo, onkin yhtäkkiä kääntynyt niin, että minä en ole tehnyt niitä lainkaan. Vaikka vuosi sitten ihmettelin tiskejä laittaessani ja lapsia vahtiessani, että miksi vaimoni on koko ajan harrastuksissaan, ja minä lasten ja tiskikoneen välillä juoksemassa, välillä pyykkejä pesten. Ja nyt se onkin yhtäkkiä niin, etten ole tehnyt kyseisiä hommia ollenkaan. Tuntuu että vaimoni projisoi kaiken huonon käytöksensä minuun, ja syyllisyys ikäänkuin kiepsahtaa päälaelleen. Eli vaimo ei osallistu juurikaan kotitöihin, ja yhtäkkiä se onkin minä joka ei osallistu. Kuitenkin jos kamera olisi kuvannut arkemme, voisi katsoja todeta että minä olen tehnyt suurimman osan kotitöistä ja lasten kanssa olemisesta. Nyt hän pitää itsensä kiireisenä, ja juoksee minua ns karkuun, eikä halua kohdata asioita, eikä kantaa vastuuta omasta osuudestaan. Syyllistää vain kaikesta, ja puhuu avioerosta yhtenä vaihtoehtona. Kotitöistä kun sanoin, että teen kuitenkin pääosan, niin vaimoni vastasi tähän, että "niin sun pitääkin tehdä, sen takia mä oon sut valinnut".
Ja kun sanoin että aikani ehdotin, ja sain torjuntaa, ja lopetin ehdottelut. Niin hän käänsi asian niin, että olis pitäny valita päivät paremmin, milloin ehdottaa, ja tarpeeksi ajoissa, esim 2 viikkoa etukäteen, kun hänellä on omaa elämää niin paljon, toisin kuin minulla. Vaimoni tokaisikin, että hankkisit säkin elämän, niin ei tarttis aina hänessä roikkua. Ja kun en edes mitenkään roiku. Vaimoni tavallaan haluaa että ehdottelisin kaikenlaista yhteistä, että hän pääsisi torjumaan ja sanomaan että hanki elämä. Sitten jos teen omia juttuja, näen kavereitani, enkä ehdottele hänelle mitään, niin sitten olenkin huono mies, joka "ei koskaan" yllätä eikä vie mihinkään esim ravintolaan tms. Aivan mahdotonta käydä rakentavaa keskustelua vaimoni kanssa. Minusta on yhtäkkiä tullut syyllinen aivan kaikkeen, ja vikoja löytyy yhtäkkiä aivan kaikesta. Tuntuu että kaikki nuo asiat mitä olen kokenut vaimoni osalta kummallisiksi, esim yhtäkkinen haluttomuus tehdä yhdes asioita, onkin kääntynyt minun syyksi.
- Ostetaan antiikkia lahti
- Koiran eroahdistus
- Kiinteän polttoaineen lämpökeskuksen paloturvallisuus
- Koiran silmäluomi turvonnut
- Iphone 8 lasin vaihto hinta 2017
Tai tyttökaveri tulee kahville. Aina buukannut päivänsä täyteen, ettei meille jäisi mitenkään mahdollisuutta kahdenkeskiseen aikaan. Piti itsensä kiireisenä, ettei kohtaamiseen jäisi aikaa. Yritin aikani järjestää elokuviin menoja, ravintolaillallisia, standup keikkoja, yms, aina torjunta. Tai sanoi joskus että mee jonkun kaveris kanssa tai pojan kanssa elokuviin. Lopetin sitten nämä ehdottelut, ja totutin itseni huonoon parisuhteeseen, jossa vain pyöritetään arkea ja kuskataan lapsia. Kireä tunnelma lisääntyi itsellänikin, ja kiukustuin pienistäkin asioista, ja tuli välillä äreiltyä jostakin aivan lapsellisesta. Toki piikittelyä ja halveksivaa ylimielistä käytöstä tuli vaimoni puolelta. Vaikka mahdollistin kotiorjan roolillani hänen menonsa ja harrastuksensa. Hän siis harrastaa triathlon urheilua, harkkaohjelmaa on lähes päivittäin, useimmiten ne kestää 2-3 tuntia. Lopulta hän otti asian esille, ja syyllisti minua huonosta parisuhteesta, koska "eihän me edes käydä missään yhdessä". Et koskaan yllätä ja vie minua esim ravintolaan tms, sanoi vaimoni.
Vaimo muuttui tunnekylmäksi - ikäkriisi vai mikä? Ollaan nelikymppisiä, ja suhdetta 15 vuotta takana, kolme lasta meillä. Suhteemme on ollut varsin tasapaksu, turvallinen ja hauska. Vaimoon on voinut luottaa kuin vuoreen, ja hän on ollut semmoinen joka hoitaa kaiken pyyteettömästi, ja samalla hirmuisen aktiivinen touhuamaan kaikenlaista perheen kanssa. Vaimoni on ollut iloinen ja hauska, seksiä ja läheisyyttä on ollut riittävästi, joskin minä olen ollut noissa aloitteen tekijä, ja vaimo sitten "suostunut", Pari vuotta sitten vaimoni muuttui vähitellen kireämmäksi, toki samaan aikaan lasten harrastusmäärät lisääntyi, ja arki oli yhä hektisempää. Samalla vaimoni aloitti urheiluharrastuksen, joka vei loputkin ajan rippeet. Töissä hänellä oli myös kiirettä ja stressiä. Huomasin tuolloin itsekin, ettei meillä jää parisuhdeaikaa juuri lainkaan, eikä ehditty missään käymään kahdestaan. Kun yritin ehdotella, niin vaimolla aina joko väsy tai muita suunnitelmia, esim naapurin lapset tulee illaksi meille.
Siskollani oli tänään hoidossa Ukko-Chiki -niminen, arviolta noin seitsemän kuukauden ikäinen koira. On aika sydäntäsärkevää nähdä, kuinka paljon ulkomailla onkaan kotia etsiviä koiria. Oman perheeni koirat ovat molemmat peräisin Espanjasta, mutta ovat päätyneet asumaan luoksemme vähän toisenlaista reittiä. Perheeni otti Cocon tammikuussa 2011. Eräs espanjalainen koditon ihminen omisti narttukoiran, joka sittemmin synnytti kolme pentua. Tässä vaiheessa omistaja oli jo kuollut ja emo päätynyt hoidettavaksi erään toisen ihmisen luo. Coco ja muut pentueen jäsenet syntyivät siis hyvässä hoidossa, mutta ilman hoitopaikkaa ne olisivat päätyneet koiratarhalle. Onneksi jokainen pentu löysi itselleen hyvän kodin ja koiratarhalta vältyttiin. Thor taas tuli siskolleni hänen ystävänsä kautta. Thor vieroitettiin emostaan vain kahden viikon ikäisenä, sillä omistaja ei voinut pitää pentuja. Siskoni sai koiran tuttunsa kautta, (joka siis ei ollut alkuperäinen omistaja). Thor päätyi perheeseemme noin kolmen kuukauden ikäisenä, siis ollessaan oikeasti vasta luovutusikäinen koiranpentu.
